Verkkokalvoista jo palanut on pinta irti
Vorteksin pyörteissä, hengissä vielä silti
Ytimen keskeltä pois valuu nestettä
Tätä se et kestä, katoat hetkessä

Ruger Hauer - Ukraina

 

En tunne omakseni tätä blogin kirjottamista. Sen varmaan näkee myös tästä päivitysaktiivisuudesta. Mulla on tosi pitkään mennyt aika lailla tasasen hyvin. Ainoa ongelma ehkä se, että kohta täytyy taas pitkästä aikaa mennä uusimaan resepti. Kun ei kauheesti kiinnostais mennä jutskaamaan kenenkään lekurin kanssa... Luultavasti lopetellaan lääkitys ja katotaan, mitä mun pää siihen sanoo. Ihan ok, taas yks rahareikä vähemmän.

Oon kieltämättä miettiny lopettamista ihan itekseni... Ei vaa hotsittais tosiaan se lääkäri. Mutta vierotusoireet on sen verran karseat, että luultavasti homma ei päättyisi kovin hyvin. Tosiaan, oon alkanut toisinaan unohtelemaan sen pillerin ottamisen. Tossa yks kerta huomasin, että millasta se oikeasti on olla vihanen. Kone tilttasi jatkuvasti, hiiri ei toiminu tms. nii kyllä pisti vituttamaan. Normaalisti olisin ollut paljon kärsivällisempi ja ottanu iisisti. Lukenu ehkä jotai kirjaa vaan... Mä en tiedä, se ei ollu kauhean kivaa. Ehkä se sit toimisi toiseenkin suuntaan, eli olisin oikeasti joskus iloinen. Lisäks ei välttämättä menis muisti aina, kun menee ryypiskelemään. Joo saa nähä, ihan sama, kai ne tietää, mikä on parasta mulle.

Yhteen juttuun en kyllä varmana tuu suostumaan. Nimittäin johonki psykoterapiaan menoon... Joo ei mulla ole varaa maksaa viikoittain jotai viittä kymppiä, ellei enempiki jostain höpöttämisestä. Niiden vertaistukiryhmienkin tehokkuus jäi hieman kyseenalaiseksi. Mä en tiedä miksi, mutta en usko siihen hömppään ollenkaan. Vähiten sen takia, ettei niillä ihmisillä oikeasti ole mitään kiinnostusta sua kohtaan.

Joono ihan sama, ei mun tästä pitäny edes kirjottaa. Vaan opiskelusta. Mä oon nimittäin pohtinut tosi paljon, miksi en viihdy koulussa. En muista, olenko tästä jo joskus aiemmin kirjottanut, ihan sama. Tää ajatus on nyt ollut tosi paljon mielessä. Veikkaan, että suurin osa ihmisistä luulee, että tykkään tosi paljon olla koulussa, tai siis opiskella siellä missä mä opiskelen, ja että mulla on tosi hauskaa siellä. Että siel on tosi mielenkiintosta ja innostavaa, inspiroivaa, motivoivaa ja kaikin puolin huikeeta. Se miksi ei oo, johtuu tietenkin musta ittestäni. Tykkäisin nyt vaan valittaa vähän jostain, eli jos olet luonteeltasi ärsyyntyvää tyyppiä, niin suosittelen lopettamaan lukemisen. Tästä tulee nyt nimittäin sellanen vinetys, ettei kaikkien kallo välttist pysy kasassa.

Eli mä opiskelen sellasessa mestassa, jonne ihmiset yleensä aika kärkkäästi haluaa. Tää opinahjo on siis suhteellisen kohtuullisen haluttu paikka, eikä varmaankaan niistä alhasimmista sisäänpääsyprosenteista puhuta. Jyvät karsitaan akanoista tiukkojen psyykkistä ja fyysistä kestävyyttä koettelevien yks-risti-kaks -tehtäväsarjojen avulla, lähes mahdottomaksi asetetulla aikarajalla  painostaen. Ihmiset hikoilee ylipienten pöytien ääressä samalla, kun niiden rannekelloja tarkastetaan lunttien varalta. Kuselle pääsee saattajan kanssa, eli vähän niinkun ylppäreissä. Mä en tiiä, tuleeko ne sinne koppiin mukaan, ei varmaan. Eväitä ei muistaakseni saanu olla. Sä oot mennyttä, jos alkaa yskittää, koska sellaseen kuluu ihan turhaan aikaa.

Joo, ei se noin paha ollut. Mun keho on varustettu ihan sairaan hyvällä rakolla, joten pystyin köykäsesti istuu sen koko ajan siellä salissa kokeen ääressä. Siltikään en kerennyt tehdä koko koetta loppuun asti. Pääsin sisään luultavasti sen takia, että kaikki tehtävät, jotka arvasin, arvasin oikein. Anyway, tämmösen tiukan väännön jälkeen täytyisi luultavasti olla ylpeä onnistumisestaan. Sisään pääsi muistaakseni alle 10% hakeneista. Jos sä sanot opiskelevas tässä mestassa, nousee keskustelukumppanille varmaan joku tietty sellanen stereotypia susta. Ainakin se, että oot hyvä koulussa ja oot jaksanu lukea ja luultavasti myös, että olet motivoitunut jne. Ja kyllä ne ihmiset siellä onki. Varsinki ekan vuoden opiskelijoilla on varmaa tosi coolii, ku on päässy sinne. Ja kyllä mäki olin aika ylpee, mutta sit jossain vaiheessa tajusin, että ei oo mitää järkee brassailla ja välttelin koko aiheesta puhumista.

Ja mä en tykkää olla tuolla, koska en oo niinkun muut. En mä istu sinne lössiin ollenkaa. Ensinäkään en oo enää ollenkaa hyvä koulussa ja en oo motivoitunut. En tiiä johtuuko se siitä, etten tunnu kuuluvani sinne, vai onko syy syrjäytymiseen just siinä et oon tällänen paska lahna. Just tossa viime jaksossa oli taas jotai ryhmätöitä. En kestä niitä, en haluais tehdä, koska musta tuntuu, et painan muiden ihmisten arvosanat alas. Mut pakko on. Mulla on vaan se mentaliteetti, etten kyl lopeta tota kesken. Jos oon ajanu itteni tähän "suohon", niin tästä kyl nousen ihan ite ylöski.

Opiskelijaelämä on sellasta ryyppäämistä ja erilaisiin eventteihin ja approihin jne. osallistumista. Ei mulle. Mulla ei oo opiskelijakavereita. Tää on tosin säästänyt ihan saakelisti rahaa mulle. Mut toisaalta, mulla ei oo mitään, mitä mä muistelisin opiskeluajalta, muutaku sitä, miten paskaa siellä oikeesti oli. Mä koen että kaikki on mulle vähän niinkun uhka. Aina uudelle kurssille ilmottanutuminen tarkottaa sitä, että tarttee jännittää, tuleeko esitelmän pitämistä, rymätöitä tai jotai muuta, missä pitää esittää sellasta saatanan kiinnostunutta ja innokasta opiskelijaa, joka tekee kaikkensa vakuuttaakseen professorin omasta osaamisestaan ja erinomaisuudesta. Tää on tämmöstä suorittamista, tässä ei oo mitään kivaa. Mulla ei oo mitään kivaa mitä mä odottaisin.

Mun opiskelua ei tahdita nää opiskelijabileet. Oon osallistunut yksille vappubailuille, joista ei oo paljoo kerrottavaa. Oon niin epäsosiaalinen, et nyhvään lonkero kädes jossai puskan takan koko illan. Jumalauta miten urpoa. Tota voisin tehä vaikka himassa, riipasta kännit ja tsittailla täällä vaa. Eikä tartteis ees laittautua... ja sit ku bailut on loppu, nii ei tartteis kuluttaa aikaa meikin pesemiseen.

Joo en jaksa enää valittaa, huomen on luento ja mun pitää olla tosi skarppina aamulla. Täytyy boostaa mun henkinen olemus sellaselle innokkuuden tasolle, että olen edes etäisesti uskottavan olonen henkilöhahmo. Ts. en saa nukahtaa sinne.

 

Rggghhhh.... Mulla on menny niin kauan jo niin hyvin. Olin jo niin nätisti nousemassa tosta paskakuopasta ylös. Nyt sit alkaa tulemaan tietty nämä surkeat fiilikset takasin. Nyt oon saanu nousta aamusin sängystä ja tuntea, että oon oikeasti epäonnistunut ihmisenä ja en saisi olla hengissä. Olenkohan tulossa immuuniksi lääkitykselle tai jotai?

Tosiaan oon alottanu uuden harrastuksen ja kaikkea. Eläminen alko kiinnostamaan jo. Tunsin oloni aika normaaliksi. Arvosanat alko nousemaan, eli käytännössä aloin päästä kursseista läpi. Toivo vähän niinkun heräsi. Lisäksi oon nyt juossut tälläsillä ryhmäkäynneillä. Toinen on vertaistukiryhmä aikuisille alkoholistien lapsille, toinen taas jännitysryhmä. Mä en hitto tiedä, mitä mä teen siellä jännitysryhmässä enää. Olisin tarttenu sitä ehkä vuos sitten, mutta nyt ei oo enää ajankohtasta. Tai ehkä onki, oon vaan niin negatiivinen ihminen. Lähinnä siellä tulee vaan hiki. Miks en oo kykenevä saamaan siitä mitää irti?

Tää alkoholistijuttu taas tuntu enempi omalta jutulta. Sinne oli itseasiassa alkuun aina aika kiva mennä. Mutta nyt nämä viimeset kerrat siitäki on tullu vähän niinku pakkopullaa. Tai siis, tärkeitä asioita siellä käsitellään. Kunnioitan kaikkia ryhmään osallistuvia ihmisinä, mutta en koe, että saisin siitä itse mitään enää irti. Tuntuu, että olen tehtäväni tehnyt. Käyn siellä käytännössä vaan kuuntelemassa muiden turinat, enkä jaksa enää itse osallistua ollenkaan, koska mun mielipiteillä tai katsantokannoilla ei ole mitään hiton merkitystä. Tästäkin ryhmästä on tullu mulle vähän niinku sellanen suorituskilpailu, että se kuka saa ihmiset parhaiten nauramaan tai samaistumaan itseensä on se ykkönen. Muilla ei ole niinkään väliä, ne ei kiinnosta. Harmi. Miksi aattelen tälleen näin? Tiedän että näin vaan blokkaan oman kehittymiseni ja parantumiseni. Mutta äh. Joo ei voi mitään. Ehkäpä nää ei vaan sit sovi mulle.

Ajattelin aluksi myös, että olisin jopa mahdollisesti voinut saada sieltä jonku kaverin. Ei. Ei voi. Ei se ilmapiiri niissä ole sellanen. Tapaamisen jälkeen kaikki vaan ryntää omille reiteilleen ja siinäpä se sitte. No, ei se haittaa. Tuntuu vaan niin kovin yksinäiseltä tätä nykyä. En tiedä, onko mun ikäselle ihan normaalia vai ei, että näkee kavereita n. kerta kuukauteen. Musta tuntuu, että ei ole normaalia. Kaipa se nyt pitäisi vähintään viikoittain jotai kaveria nähdä. Kait olen sitten epätavallisen antisosiaalinen tai eristäytyvä tai en välitä kavereista tarpeeksi, että kerjäisin niitä kylään aina vähän väliä. Äh, ite olen itteni tähän jamaan saanu. En mä voi mistään valittaa, ei mulla ole oikeutta. Silti vaan valitan. Ja sä luet. Mutta itsepähän luet ;-P Voinet lopettaa, jos alkaa rasittaa.

Noniiin. Nyt tietenkin alan miettimään, että miksi kirjottelen tänne. Kaadan paskat muiden ihmisten niskaan. Syyttelen muita. Olempa kuspää. Surkea ihminen. Ei tällästä mössöä saisi missään julkaista, aiheutan muille ihmisille mielipahaa. Tai saan teidän nauramaan! Who knows, millasia tyyppejä tätä lukee. Voi olla että tälle on iha mukava nauraa, että miten joku voi olla noin dorka, paska ihminen, huomiohuora. Mutta en mä ole mielestäni huomiohuora. Pidän tän kuitenkin siviilissä aika näitisti piilossa. Tämä on ainoa paikka, missä näitä revittelen. Noissa keskusteluryhmissä en voi ja psykologillekin kyllä vähä kaunistelen juttujani. Se tulee ihan automaattisesti.

Moikka!

Jaah nyt on taas hyvä aika kirjottaa tänne näin. Olen nimittäin kännissä vähän, eikä mitään estoja rajoittamassa ajatuksen kulun pukemista sanoiksi. Kyllä, olen yksin. En useinkaan kännää yksin, mutta tänään on poikkeus. Ei mitään erityistä syytä. Kävin aikaisemmin illalla elokuvateatterissa ja meikäläisellä on boxi olutta Virosta. Hobitti III tuli katsottua. En käynyt yksin katsomassa. Oli yks tyyppi mukana.

Joo siis joo. Tämän tyypin tapasin taannoin jossakin goatrancebailuissa. Ollaan harvakseltaan nähty toisiamme sen jälkeen. Itse pidän ko. henkilöä ihan kaverina, mutta veikkaanpa, että hän itse haluaisi kanssani seurustelusuhteeseen. Ainakin toissapäiväisen pussailun ja koskettelun huomioon ottaen. Itse kun olen sen verran urpo, etten osaa sanoa ei. Tänään meni kyllä ihan OK. Kaverilla oli tapaaminen heti leffan jälkeen joten painuin kotio. Mukava tyyppi sinänsä, mutta mua vaan ihmetyttää, että miksi se lähentelee mua, vaikkei edes tunne. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin aika tylsä tyyppi. Noh, ajan kuluessa se varmaan huomaa sen. Sitte ei olla edes kavereita. Kyllä mä tän kaavan jo tunnistan!

En muista mainitsinko jo, vai tiesinkö edes meneväni Puolaan. Gdanskissa tuli siis käytyä. Toisen frendin kanssa tosin. Hänellä ei ole mitään taka-ajatuksia. Mukavaa oli. Aika perussettiä. Vähän hiljainen ihminen, mutta toisaalta eipä se mua suuresti haittaa. Sillä oli kuitenkin jotakin kummia juttuja. Jouduin esim. laittamaan kuulokkeet korvaan joka kerta, kun kaveri kävi vessassa. Hassua. Tai ei niinkään, koska itsellänikin on hassuja tapoja ja tilanteita, jotka saattavat laukaista ahdistusta. Tein työtä käskettyä. Mitään kiusallisia tapahtumia ei sattunut. Oli onnistunut reissu ja jäi hyvä maku suuhun. Lontoo tosin oli huikeempi.

Mun mielestä on kiva asua yksin. Kukaan ei oikeestaan välitä paskaakaan, mitä teen. Kämppiksen kanssa oli toisin. Piilottelin tätä blogia siltä, mutta nyt olen jopa uskaltanut tallentaa salasanankin koneelle. En välitä oikeen enää. Voin kävellä täällä ihan alasti. Ihanan vapautunutta eloa ja ainoa pakkomielle, mikä on tallella, on hiusten harjauksen yhteydessä laskeminen. Vieraat ahdistaa aina. Täytyisi muutama tyyppi tänne kutsua, mutta jotenkin tuntuu, että ne ajattelee musta kummallisia asioita. Esimerkiksi "miksi asun näin pienessä kämpässä, teinpä huonon diilin". Tai että "haiseepa täällä paska". Kun on niin pieni asunto, niin kaikki henkilökohtainen on näkyvillä. Kuumottaa vähän.

Äh... en jaksa enää kirjottaa. Pahoittelen vielä kielenkäyttöäni sekä kirjoitusvirheitä. Moikka!

Nyt menee aika kovaa. Olen tuntenut itseni enemmän tai vähemmän normaaliksi ihmiseksi aika pitkän aikaa jo. Ensinäkin pääsin kolmesta kurssista läpi jo. Kaikki saman jakson aikana. Todella huonot arvosanat sain, mutta psykologini korosti, että pääasia on päästä kursseista läpi ja saada tutkinto suoritettua. Jostain syystä en tahdo uskoa siihen. Todellakin luulen, etten saa töitä ellei ole hyvät arvosanat esittää. Toivottavasti hän on kuitenkin oikeassa. Olenkin ajatellut sisäistä siirtoa työpaikan sisällä, koska nykyisessä positiossani en pääse eteenpäin mitenkään.

Pysykologista puheenollen. En oikein tykkää käydä siellä. En tiedä, mitä siellä kertoisin. Käyntiväli on niin lyhyt, ettei ole mitään uutta kerrottavaa. Kaikki menee tasaisen hyvin tällä hetkellä. Ehkäpä jopa normaalia paremmin (?). Mulla on sellaiset fiilikset, että se psykologi ei oikein tykkää minusta, kun en oikein keksi mitään uutta sanottavaa, ja siellä jankataan vaan niitä vanhoja ja samoja juttuja. Enemmän tykkään käydä psykiatrilla. Se vaikuttaa paljon kiinnostuneemmalta ja kyselee multa erilaisia juttuja. On ollut asiaa jopa lääkityksen lopettamisesta jonkin ajan kuluttua. En kyllä kauheasti kannata, koska vieroitusoireet on olleet aika kauhistuttavat.

Kävin Lontoossakin vähän aikaa sitten. En ole Viroa kauemmaksi päätynytkään vuosikausiin. Oli kyllä ihana reissu! Veikkaan, että siitä tulee nyt mun lempikaupunki. Olen jopa miettinyt sinne vaihtoon menemistä sitten maisterivaiheessa. Se vaatisi kyllä aikamoista petraamista. Joutuisin menmään CEMS-ohjelmaan, johon otetaan vain kämäset 30 ihmistä koko koulusta. Pessimistisyys siis puskee ajatuksiin tässäkin asiassa. Toisaalta mitään en saavuta mitään yrittämättä. Kauhean vähän siis olen elämäni aikana matkustellut. Parin viikon päästä olisi tiedossa sitten Puolan matka. Niin että aikasmoinen draivi nyt päällä. Näköjään on matkakuume iskenyt. Ihan kivalta tuntuu, kun on jotain mielekkäitä ajatuksia päällä. Kerrankin odottaa jotakin innolla ja on noin yleensä ottaen ihan hyvällä päällä suurimmaksi osaksi ajasta.

Lontoossa tuli shoppailtua ihan kauheasti. Rahaa meni kun tuhka tuuleen. En yleensä käyttäydy näin, mutta toisaalta oli ihan kiva suoda itselleen jotakin mukavaa. Ei mulla olis ollut niin kivaa jos olisin kitsastellut enempää. Jälikäteen vaan harmittaa, kun on taas niin perse auki. Eihän se mikään halpa kaupunki olekaan se Lontoo. Kuitenkin sain vuokrat ja laskut maksettua, että ei tässä nyt niin paha tilanne ehkä olekaan. Tosin pahempi, kuin vuosiin.

Eilen oli firman pikkujoulut. Lähtökohtaisesti jo ajattelin, että lagaisin siellä vaan, enkä jaksaisi osallistua keskusteluihin. Totta puhuen en ajatellut edes meneväni sinne, koska mitään kivaa ei kuitenkaan seuraisi. Päätin kuitenkin raahautua, kun olin ilmoittautunutkin ja kertonut työkavereille, että tulisin. Menin sitten pitkin hampain odottamaan kavereita tihkusateisen Narikkatorin laidalle. Ketään ei näkynyt. Painuin sitten itsekseni sisään. Juhlat meni, kuten olin ajatellutkin. En puhunut paljoa, jengi koki minut tylsäksi ja minulla oli tylsää. Söin ruoat ja join drinkkiliput. Paikka oli muuten niin kallis, etten omalla rahalla raaskinut juomaa lisää ostaa. Kaikki oli mennyt reissussa. Porukat kyllä haki ilolientä sieltä pitkin iltaa. Joko omalla kustannuksellaan tai tutuilta saamillaan extrajuomalipuilla. Tietyssä pisteessä lasku oli jo niin kova, että päätin vain lähteä haneen, vaikka jatkojakin suunniteltiin. Harmittaa, että jäin niistä paitsi, mutta porukalla oli vielä täydet tuopit pöydässä ja itse olin jo niin väsynyt.

Yleisesti ottaen minusta on alkanut tuntua, että tuo työporukka on kääntynyt mua vastaan. Ennen kaikki oli tosi kivoja ja reilun oloisia. Olen meidän jengistä yksi siellä pisimpään työskennelleistä, joten olen perehdyttänyt osaa kolleegoistani työhön. Nykyään kuitenkin, kun meidän lukumäärä on alkanut kasvaa aikaisemmasta 2-4 tyypistä reiluun kymmeneenkin, ihmiset ovat alkaneet klikkiytyä ja minä luonnollisesti jäänyt kaikkien ulkopuolelle. Tuntuu, että minua pidetään tosi tylsänä ja tyhmänä työparina. Inhottavaa ajatella, mutta jos mut määrätään jonkun kanssa hommiin, niin se toinen ajattelee "voi hitto jouduin ton kans. Tekisin mielummin muiden kanssa". Mun kanssa tehtäessä muutenkin yleensä räplätään vaan kännykkää. Nojoo en tiiä, voi olla että tää on osittain vaan mun oman mielikuvituksen tuotetta, mutten kuitenkaan nauti työstä niinkun ennnen. Onneksi sitä on kuitenkin kiitettävästi ollut viime aikoina tarjolla!

Juuri eilen tunsin itseni jotenkin töissä hyväksi käytetyksi. Mut pannaan tekemään ns. "likaisia hommia" kun itseä ei huvita. Ja se on kaikkein ärsyttävintä, että vaan ilmoitetaan "mä en sit tule sinne, mee sä", eikä esim. viitsitä kysyä, käykö se kenties mulle. Se vähän masensi. Tänä aamuna taas pitkästä aikaa tosiaan tunsin, että voisi olla kiva kuolla. Harvinaista nykyään. Vähän on nyt sellaset fiilikset, ettei mistään taas tule mitään ja kaikki on tosi raskasta. En pääse kursseista läpi ja kavereita ei ole jne. jne. jne. Voi jehna.

No joo huhhuh. Aika kauan on mennyt viime postauskesta. Olen siis käytännössä katsoen unohtanut olevani elossa täälläkin. Toisaalta asioita on ollut hirveesti päällä ja alla, joten ihan ymmärrettävää. Kaiken kukkuraksi en ole kokenut tänne kirjoittamista enää niin mielenkiintoisena. Lueskelin tuossa erästä muuta blogia ja päätin nyt sitten palata.

Asia #1

Muutin. Eli entinen kämppäkaverini lähti ulkomaille, joten jouduin muuttamaan asunnosta pois, sillä ei ole yksin siinä varaa asua. Nykyisen kämppäni sain suhteellisen helposti vaikka sitä epäilinkin. Täälläpäin kun kaikki vuokrat ovat sairaissa hinnoissa ja tulot pienet. Syystä tai toisesta näytöissä ravattuani sain puolen minuutin sisään pari kämppätarjousta. Ilmeisesti hakemukseni olivat olleet aika kelvollisia. Ottaen siis huomioon senkin, että silloin oli opiskelijoiden asunnonhakubuumi kuumimmillaan.

Asun siis huomattavasti lähempänä koulua (ja kaikkea muutakin) nykyään. Asunto on mieluinen, joskin melko pieni koppero. Ainakin vähemmän siivottavaa!! Mutta huhhuhuhuhuh kuinka saan rahat riittämään? Onhan sitä säästössä, mutta ei viitsisi kaikkea säästöä vuokriin laittaa. Kulutustottumukset täytyy laittaa uusiksi, vaikken juuri mitään ostele muutenkaan. Ruokaostokset olen painanut niin alas kuin vain mahdollista. Ehkäpä jopa epäterveellisen alas. Vaatteita en osta laisinkaan. Eilisen palkkapäivän kunniaksi ostin muutaman CD:n ja söin pizzan. Ei elämästä nyt niin kurjaa voi tehdä. Koulukirjojakaan ei enää noin vain ostella. Täytyy yrittää saada kirjastosta lainaksi. Opintorahakun ei enää yllä edes vuokran maksuun.

Asia #2

Minut huolittiin psykologin tarkastettavaksi. Puoli vuotta sain odottaa, mutten valita. Muilla on asiat varmasti huonomminkin. Jutteli sentään enemmän kuin tuo lääkäri. Pisti tilani syyksi suhteeni äitiin ja arveli masennusta. Suositteli jotaki tukiryhmiä, muttei kuitenkaan masennusryhmää. En perusta ryhmistä, joissa joutuu jakamaan omia asioitaan. Voi kyllä kuunnella muiden avautumista, mutta omat ongelmani eivät varmasti ketään kiinnosta, joten miksi niitä menisin levittelemäänkään.

Sanoi myös että tartteis mennä johonkin hengailuiltaan, että sais kavereita. Sosiaaliset kontaktit muihin ihmisiin on nyt aivan nollilla, kun kämppis lähti eikä ystäviä ole. Koulussakaan ei (luojan kiitos) ole ryhmätöitä. Niin että sinne hengailuiltaan sitö kai on lähdettävä. Epäilen kyllä, että ahdistun ja häivyn saman tien. Onhan niin käynyt aikasemminkin, joten miksei yrittää uudelleen.

Asia #3

Sain myös psykiatrille ajan. Huhhuh kylläpä nyt tosiaan asiat eskaloituu nopeasti. Juuri kun sain hengähtettyä tuosta psykologille pääsystä. Jaaaaah... Tarkoittaakohan tämä nyt sitä, että tarttee neljännen kerran selittää samat asiat uudelle ihmiselle? Toivottavasti ei. Ei jaksais. Pelottaa kanssa, että mitä se psykiatri mulle oikeen keksii. En halua mihinkään siedätyshoitoihin tai sähköshokkeihin. Nojoo, oletan että siellä sitten taas lässytellään asioita ja tarttee miettiä omaa käyttäytymistään. Toivottavasti se on hyödyllistä. Ja ilmaista. Ei ole nimittäin varaa.

Asia #4

Ja koulu alkoi jälleen. Kesä meni ihan kivasti, vaikka olikin aivan liian kuuma ja aivan liian vähän töitä. Kouluun paluu ahdisti, koska en saanut viime vuonna oikein mitään aikaseksi, enkä tätä menoa tänäkään vuonna, jos vain kirjottelen tänne blogiin. No joka tapauksessa. Tänään kävin jopa syömässä koulussa. Ihan vaan siksi, ettei kuolo veisi. En ole syönyt koulussa montaakaan kertaa. Siellä on halvat sapuskat ja ihan siedettävän makuset, mutta inhottava ruokailla. Kahvin sieltä yleensä vain haen.

Tänä vuonna tarttee siis tsempata. Ja ihan hyvä tsemppi tässä onki päällä. Jotenkin jaksaa paremmin kuin viime vuonna. Tai ainakin vielä. Saa nähdä, miten käy. Vajooko sitä taas jonnekin maan alle.

Asia #5

Ei ole viidettä asiaa, mutta tarttee laittaa, koska 4 on huono numero. Moi moi.