Terve
Menee ihan hyvin. Tosi kiire vaan, kun on koeviikko tulossa ja pari case-tehtävää peräkanaa. Alkaa vähän stressi painamaan. Vielä ei ole finnejä tullut. Oon tainnu päästä niistä enemmän tai vähemmän eroon, kiva juttu. Jostakin syystä en taaskaan hirveästi jaksa välittää, mitä tuo koeviikko tuo tullessaan. Olen ottanut vähemmän kursseja, mutta silti niitä tuntuu olevan aivan liikaa. Olenkohan jotenki kroonisesti alisuorittaja? Vähän alkaa vaikuttaa siltä. Vaikken välitä, jaksan silti stressata.
Lääkkeenvaihdos on sujunut myös ihan hyvin. Sertraliini vähentämisen yhteydessä sain kyllä vähän kummallisia tuntemuksia. Isäni heitti minut kerran kotiin autolla ja kun se koti alko häämöttää, niin pelkäsin ihan hirveästi, että näkisin itseni siinä kadun varressa. Pelkäsin, että se toinen minä ei edes huomaa minua ja hyppää sitten muina miehinä sinne auton kyytiin ja että isänikään ei yhtään ihmettelisi, että meitä onkin kaksi. Luonnonlakien vastaistahan tuo vähän on, mutta ei kai se sekoilu niitä huomioikaan.
Joo, tosiaan muuten on mennyt ihan hyvin. Mulla on tätä nykyään paljon vähemmän itsemurha-ajatuksia. Sertraliini päällä saatoin bussin ikkunasta katsella sopivia kattoja alas hyppäämiseksi ja yritin katsella vähän, että millä puolella taloa ne tikkaat oikein on. Sopivia hirtto-oksia saatoin myös bongailla. En ole enää sitä harrastanut, joskin välillä tuntemukset tunkee päälle vieläkin.
Ahdistusta on sen sijaan vähän enemmän. Kaikista ovista ulos meneminen on ahdistavaa. Ja aamu- tai iltapäivällä kouluun lähteminen kanssa. Tulee sellaset vibat, että ei hallitse yhtään mitään ja kaikki tapahtuu aivan itsestä riippumatta. Aina rupeaa harmittamaan, jos näkee ihmisen tulevan vastaan. Kaupassakaan en ole viitsinyt käydä, syön mielummin kaappia tyhjäksi.
Kavereita en juurikaan näe. Tai itseasiassa en ollenkaan. Syyksi laitan koulukiireet. En tiedä onko se tekosyy. Ei se kavereiden kanssa oleminen ahdista, mutta tulee huono omatunto, kun ei ole opiskelemassa. Näin se burn out vissiinkin saadaan aikaan. En tiedä. Teen koulujuttuja, mutta tuntuu, etten kuitenkaan koskaan tee niitä. Ainakaan kunnolla. Outoa. Meidän koulussa nyt tosin porukka on sellasta tosi motivoitunutta ja työmarkkinamielessä laadukasta. Ainakin olettaisin niin. Ihmisillä on siellä suunnitelmia ja keinoja toteuttaa niitä. Itse en ole löytänyt vielä kumpiakaan. Mutta ehkä se ei haittaa, kait ne löytyy sitten joskus. Mutta toisaalta ei saa olla tehoton ja hidas. Sekin on huono juttu.
En ole pystynyt verkostoitumaan koulussa. En ole saanut siellä kavereita, enkä juttele luennoitsijoille. Yritän joskus pinnistellä saadakseni itseni jonkun kanssa juttusille, mutta minkäs teet kun ei ole mitään asiaa. Lähtökohtahan tietenkin on se, ettei ketään kiinnosta sun ajatukset tai mielipiteet. Ajattelen asiaa myös omalta kannaltani: miten paljon mua kiinnostaa, mitä joku tuntematon tyyppi ajattelee. Ei jotenki yhtään. Myönnän olevani eristyvää sorttia. Toivottavasti se ei tuhoa mua lopullisesti.
