Nyt menee aika kovaa. Olen tuntenut itseni enemmän tai vähemmän normaaliksi ihmiseksi aika pitkän aikaa jo. Ensinäkin pääsin kolmesta kurssista läpi jo. Kaikki saman jakson aikana. Todella huonot arvosanat sain, mutta psykologini korosti, että pääasia on päästä kursseista läpi ja saada tutkinto suoritettua. Jostain syystä en tahdo uskoa siihen. Todellakin luulen, etten saa töitä ellei ole hyvät arvosanat esittää. Toivottavasti hän on kuitenkin oikeassa. Olenkin ajatellut sisäistä siirtoa työpaikan sisällä, koska nykyisessä positiossani en pääse eteenpäin mitenkään.

Pysykologista puheenollen. En oikein tykkää käydä siellä. En tiedä, mitä siellä kertoisin. Käyntiväli on niin lyhyt, ettei ole mitään uutta kerrottavaa. Kaikki menee tasaisen hyvin tällä hetkellä. Ehkäpä jopa normaalia paremmin (?). Mulla on sellaiset fiilikset, että se psykologi ei oikein tykkää minusta, kun en oikein keksi mitään uutta sanottavaa, ja siellä jankataan vaan niitä vanhoja ja samoja juttuja. Enemmän tykkään käydä psykiatrilla. Se vaikuttaa paljon kiinnostuneemmalta ja kyselee multa erilaisia juttuja. On ollut asiaa jopa lääkityksen lopettamisesta jonkin ajan kuluttua. En kyllä kauheasti kannata, koska vieroitusoireet on olleet aika kauhistuttavat.

Kävin Lontoossakin vähän aikaa sitten. En ole Viroa kauemmaksi päätynytkään vuosikausiin. Oli kyllä ihana reissu! Veikkaan, että siitä tulee nyt mun lempikaupunki. Olen jopa miettinyt sinne vaihtoon menemistä sitten maisterivaiheessa. Se vaatisi kyllä aikamoista petraamista. Joutuisin menmään CEMS-ohjelmaan, johon otetaan vain kämäset 30 ihmistä koko koulusta. Pessimistisyys siis puskee ajatuksiin tässäkin asiassa. Toisaalta mitään en saavuta mitään yrittämättä. Kauhean vähän siis olen elämäni aikana matkustellut. Parin viikon päästä olisi tiedossa sitten Puolan matka. Niin että aikasmoinen draivi nyt päällä. Näköjään on matkakuume iskenyt. Ihan kivalta tuntuu, kun on jotain mielekkäitä ajatuksia päällä. Kerrankin odottaa jotakin innolla ja on noin yleensä ottaen ihan hyvällä päällä suurimmaksi osaksi ajasta.

Lontoossa tuli shoppailtua ihan kauheasti. Rahaa meni kun tuhka tuuleen. En yleensä käyttäydy näin, mutta toisaalta oli ihan kiva suoda itselleen jotakin mukavaa. Ei mulla olis ollut niin kivaa jos olisin kitsastellut enempää. Jälikäteen vaan harmittaa, kun on taas niin perse auki. Eihän se mikään halpa kaupunki olekaan se Lontoo. Kuitenkin sain vuokrat ja laskut maksettua, että ei tässä nyt niin paha tilanne ehkä olekaan. Tosin pahempi, kuin vuosiin.

Eilen oli firman pikkujoulut. Lähtökohtaisesti jo ajattelin, että lagaisin siellä vaan, enkä jaksaisi osallistua keskusteluihin. Totta puhuen en ajatellut edes meneväni sinne, koska mitään kivaa ei kuitenkaan seuraisi. Päätin kuitenkin raahautua, kun olin ilmoittautunutkin ja kertonut työkavereille, että tulisin. Menin sitten pitkin hampain odottamaan kavereita tihkusateisen Narikkatorin laidalle. Ketään ei näkynyt. Painuin sitten itsekseni sisään. Juhlat meni, kuten olin ajatellutkin. En puhunut paljoa, jengi koki minut tylsäksi ja minulla oli tylsää. Söin ruoat ja join drinkkiliput. Paikka oli muuten niin kallis, etten omalla rahalla raaskinut juomaa lisää ostaa. Kaikki oli mennyt reissussa. Porukat kyllä haki ilolientä sieltä pitkin iltaa. Joko omalla kustannuksellaan tai tutuilta saamillaan extrajuomalipuilla. Tietyssä pisteessä lasku oli jo niin kova, että päätin vain lähteä haneen, vaikka jatkojakin suunniteltiin. Harmittaa, että jäin niistä paitsi, mutta porukalla oli vielä täydet tuopit pöydässä ja itse olin jo niin väsynyt.

Yleisesti ottaen minusta on alkanut tuntua, että tuo työporukka on kääntynyt mua vastaan. Ennen kaikki oli tosi kivoja ja reilun oloisia. Olen meidän jengistä yksi siellä pisimpään työskennelleistä, joten olen perehdyttänyt osaa kolleegoistani työhön. Nykyään kuitenkin, kun meidän lukumäärä on alkanut kasvaa aikaisemmasta 2-4 tyypistä reiluun kymmeneenkin, ihmiset ovat alkaneet klikkiytyä ja minä luonnollisesti jäänyt kaikkien ulkopuolelle. Tuntuu, että minua pidetään tosi tylsänä ja tyhmänä työparina. Inhottavaa ajatella, mutta jos mut määrätään jonkun kanssa hommiin, niin se toinen ajattelee "voi hitto jouduin ton kans. Tekisin mielummin muiden kanssa". Mun kanssa tehtäessä muutenkin yleensä räplätään vaan kännykkää. Nojoo en tiiä, voi olla että tää on osittain vaan mun oman mielikuvituksen tuotetta, mutten kuitenkaan nauti työstä niinkun ennnen. Onneksi sitä on kuitenkin kiitettävästi ollut viime aikoina tarjolla!

Juuri eilen tunsin itseni jotenkin töissä hyväksi käytetyksi. Mut pannaan tekemään ns. "likaisia hommia" kun itseä ei huvita. Ja se on kaikkein ärsyttävintä, että vaan ilmoitetaan "mä en sit tule sinne, mee sä", eikä esim. viitsitä kysyä, käykö se kenties mulle. Se vähän masensi. Tänä aamuna taas pitkästä aikaa tosiaan tunsin, että voisi olla kiva kuolla. Harvinaista nykyään. Vähän on nyt sellaset fiilikset, ettei mistään taas tule mitään ja kaikki on tosi raskasta. En pääse kursseista läpi ja kavereita ei ole jne. jne. jne. Voi jehna.