En tunne omakseni tätä blogin kirjottamista. Sen varmaan näkee myös tästä päivitysaktiivisuudesta. Mulla on tosi pitkään mennyt aika lailla tasasen hyvin. Ainoa ongelma ehkä se, että kohta täytyy taas pitkästä aikaa mennä uusimaan resepti. Kun ei kauheesti kiinnostais mennä jutskaamaan kenenkään lekurin kanssa... Luultavasti lopetellaan lääkitys ja katotaan, mitä mun pää siihen sanoo. Ihan ok, taas yks rahareikä vähemmän.

Oon kieltämättä miettiny lopettamista ihan itekseni... Ei vaa hotsittais tosiaan se lääkäri. Mutta vierotusoireet on sen verran karseat, että luultavasti homma ei päättyisi kovin hyvin. Tosiaan, oon alkanut toisinaan unohtelemaan sen pillerin ottamisen. Tossa yks kerta huomasin, että millasta se oikeasti on olla vihanen. Kone tilttasi jatkuvasti, hiiri ei toiminu tms. nii kyllä pisti vituttamaan. Normaalisti olisin ollut paljon kärsivällisempi ja ottanu iisisti. Lukenu ehkä jotai kirjaa vaan... Mä en tiedä, se ei ollu kauhean kivaa. Ehkä se sit toimisi toiseenkin suuntaan, eli olisin oikeasti joskus iloinen. Lisäks ei välttämättä menis muisti aina, kun menee ryypiskelemään. Joo saa nähä, ihan sama, kai ne tietää, mikä on parasta mulle.

Yhteen juttuun en kyllä varmana tuu suostumaan. Nimittäin johonki psykoterapiaan menoon... Joo ei mulla ole varaa maksaa viikoittain jotai viittä kymppiä, ellei enempiki jostain höpöttämisestä. Niiden vertaistukiryhmienkin tehokkuus jäi hieman kyseenalaiseksi. Mä en tiedä miksi, mutta en usko siihen hömppään ollenkaan. Vähiten sen takia, ettei niillä ihmisillä oikeasti ole mitään kiinnostusta sua kohtaan.

Joono ihan sama, ei mun tästä pitäny edes kirjottaa. Vaan opiskelusta. Mä oon nimittäin pohtinut tosi paljon, miksi en viihdy koulussa. En muista, olenko tästä jo joskus aiemmin kirjottanut, ihan sama. Tää ajatus on nyt ollut tosi paljon mielessä. Veikkaan, että suurin osa ihmisistä luulee, että tykkään tosi paljon olla koulussa, tai siis opiskella siellä missä mä opiskelen, ja että mulla on tosi hauskaa siellä. Että siel on tosi mielenkiintosta ja innostavaa, inspiroivaa, motivoivaa ja kaikin puolin huikeeta. Se miksi ei oo, johtuu tietenkin musta ittestäni. Tykkäisin nyt vaan valittaa vähän jostain, eli jos olet luonteeltasi ärsyyntyvää tyyppiä, niin suosittelen lopettamaan lukemisen. Tästä tulee nyt nimittäin sellanen vinetys, ettei kaikkien kallo välttist pysy kasassa.

Eli mä opiskelen sellasessa mestassa, jonne ihmiset yleensä aika kärkkäästi haluaa. Tää opinahjo on siis suhteellisen kohtuullisen haluttu paikka, eikä varmaankaan niistä alhasimmista sisäänpääsyprosenteista puhuta. Jyvät karsitaan akanoista tiukkojen psyykkistä ja fyysistä kestävyyttä koettelevien yks-risti-kaks -tehtäväsarjojen avulla, lähes mahdottomaksi asetetulla aikarajalla  painostaen. Ihmiset hikoilee ylipienten pöytien ääressä samalla, kun niiden rannekelloja tarkastetaan lunttien varalta. Kuselle pääsee saattajan kanssa, eli vähän niinkun ylppäreissä. Mä en tiiä, tuleeko ne sinne koppiin mukaan, ei varmaan. Eväitä ei muistaakseni saanu olla. Sä oot mennyttä, jos alkaa yskittää, koska sellaseen kuluu ihan turhaan aikaa.

Joo, ei se noin paha ollut. Mun keho on varustettu ihan sairaan hyvällä rakolla, joten pystyin köykäsesti istuu sen koko ajan siellä salissa kokeen ääressä. Siltikään en kerennyt tehdä koko koetta loppuun asti. Pääsin sisään luultavasti sen takia, että kaikki tehtävät, jotka arvasin, arvasin oikein. Anyway, tämmösen tiukan väännön jälkeen täytyisi luultavasti olla ylpeä onnistumisestaan. Sisään pääsi muistaakseni alle 10% hakeneista. Jos sä sanot opiskelevas tässä mestassa, nousee keskustelukumppanille varmaan joku tietty sellanen stereotypia susta. Ainakin se, että oot hyvä koulussa ja oot jaksanu lukea ja luultavasti myös, että olet motivoitunut jne. Ja kyllä ne ihmiset siellä onki. Varsinki ekan vuoden opiskelijoilla on varmaa tosi coolii, ku on päässy sinne. Ja kyllä mäki olin aika ylpee, mutta sit jossain vaiheessa tajusin, että ei oo mitää järkee brassailla ja välttelin koko aiheesta puhumista.

Ja mä en tykkää olla tuolla, koska en oo niinkun muut. En mä istu sinne lössiin ollenkaa. Ensinäkään en oo enää ollenkaa hyvä koulussa ja en oo motivoitunut. En tiiä johtuuko se siitä, etten tunnu kuuluvani sinne, vai onko syy syrjäytymiseen just siinä et oon tällänen paska lahna. Just tossa viime jaksossa oli taas jotai ryhmätöitä. En kestä niitä, en haluais tehdä, koska musta tuntuu, et painan muiden ihmisten arvosanat alas. Mut pakko on. Mulla on vaan se mentaliteetti, etten kyl lopeta tota kesken. Jos oon ajanu itteni tähän "suohon", niin tästä kyl nousen ihan ite ylöski.

Opiskelijaelämä on sellasta ryyppäämistä ja erilaisiin eventteihin ja approihin jne. osallistumista. Ei mulle. Mulla ei oo opiskelijakavereita. Tää on tosin säästänyt ihan saakelisti rahaa mulle. Mut toisaalta, mulla ei oo mitään, mitä mä muistelisin opiskeluajalta, muutaku sitä, miten paskaa siellä oikeesti oli. Mä koen että kaikki on mulle vähän niinkun uhka. Aina uudelle kurssille ilmottanutuminen tarkottaa sitä, että tarttee jännittää, tuleeko esitelmän pitämistä, rymätöitä tai jotai muuta, missä pitää esittää sellasta saatanan kiinnostunutta ja innokasta opiskelijaa, joka tekee kaikkensa vakuuttaakseen professorin omasta osaamisestaan ja erinomaisuudesta. Tää on tämmöstä suorittamista, tässä ei oo mitään kivaa. Mulla ei oo mitään kivaa mitä mä odottaisin.

Mun opiskelua ei tahdita nää opiskelijabileet. Oon osallistunut yksille vappubailuille, joista ei oo paljoo kerrottavaa. Oon niin epäsosiaalinen, et nyhvään lonkero kädes jossai puskan takan koko illan. Jumalauta miten urpoa. Tota voisin tehä vaikka himassa, riipasta kännit ja tsittailla täällä vaa. Eikä tartteis ees laittautua... ja sit ku bailut on loppu, nii ei tartteis kuluttaa aikaa meikin pesemiseen.

Joo en jaksa enää valittaa, huomen on luento ja mun pitää olla tosi skarppina aamulla. Täytyy boostaa mun henkinen olemus sellaselle innokkuuden tasolle, että olen edes etäisesti uskottavan olonen henkilöhahmo. Ts. en saa nukahtaa sinne.

Tosiaan oon alottanu uuden harrastuksen ja kaikkea. Eläminen alko kiinnostamaan jo. Tunsin oloni aika normaaliksi. Arvosanat alko nousemaan, eli käytännössä aloin päästä kursseista läpi. Toivo vähän niinkun heräsi. Lisäksi oon nyt juossut tälläsillä ryhmäkäynneillä. Toinen on vertaistukiryhmä aikuisille alkoholistien lapsille, toinen taas jännitysryhmä. Mä en hitto tiedä, mitä mä teen siellä jännitysryhmässä enää. Olisin tarttenu sitä ehkä vuos sitten, mutta nyt ei oo enää ajankohtasta. Tai ehkä onki, oon vaan niin negatiivinen ihminen. Lähinnä siellä tulee vaan hiki. Miks en oo kykenevä saamaan siitä mitää irti?

Tää alkoholistijuttu taas tuntu enempi omalta jutulta. Sinne oli itseasiassa alkuun aina aika kiva mennä. Mutta nyt nämä viimeset kerrat siitäki on tullu vähän niinku pakkopullaa. Tai siis, tärkeitä asioita siellä käsitellään. Kunnioitan kaikkia ryhmään osallistuvia ihmisinä, mutta en koe, että saisin siitä itse mitään enää irti. Tuntuu, että olen tehtäväni tehnyt. Käyn siellä käytännössä vaan kuuntelemassa muiden turinat, enkä jaksa enää itse osallistua ollenkaan, koska mun mielipiteillä tai katsantokannoilla ei ole mitään hiton merkitystä. Tästäkin ryhmästä on tullu mulle vähän niinku sellanen suorituskilpailu, että se kuka saa ihmiset parhaiten nauramaan tai samaistumaan itseensä on se ykkönen. Muilla ei ole niinkään väliä, ne ei kiinnosta. Harmi. Miksi aattelen tälleen näin? Tiedän että näin vaan blokkaan oman kehittymiseni ja parantumiseni. Mutta äh. Joo ei voi mitään. Ehkäpä nää ei vaan sit sovi mulle.

Ajattelin aluksi myös, että olisin jopa mahdollisesti voinut saada sieltä jonku kaverin. Ei. Ei voi. Ei se ilmapiiri niissä ole sellanen. Tapaamisen jälkeen kaikki vaan ryntää omille reiteilleen ja siinäpä se sitte. No, ei se haittaa. Tuntuu vaan niin kovin yksinäiseltä tätä nykyä. En tiedä, onko mun ikäselle ihan normaalia vai ei, että näkee kavereita n. kerta kuukauteen. Musta tuntuu, että ei ole normaalia. Kaipa se nyt pitäisi vähintään viikoittain jotai kaveria nähdä. Kait olen sitten epätavallisen antisosiaalinen tai eristäytyvä tai en välitä kavereista tarpeeksi, että kerjäisin niitä kylään aina vähän väliä. Äh, ite olen itteni tähän jamaan saanu. En mä voi mistään valittaa, ei mulla ole oikeutta. Silti vaan valitan. Ja sä luet. Mutta itsepähän luet ;-P Voinet lopettaa, jos alkaa rasittaa.

Noniiin. Nyt tietenkin alan miettimään, että miksi kirjottelen tänne. Kaadan paskat muiden ihmisten niskaan. Syyttelen muita. Olempa kuspää. Surkea ihminen. Ei tällästä mössöä saisi missään julkaista, aiheutan muille ihmisille mielipahaa. Tai saan teidän nauramaan! Who knows, millasia tyyppejä tätä lukee. Voi olla että tälle on iha mukava nauraa, että miten joku voi olla noin dorka, paska ihminen, huomiohuora. Mutta en mä ole mielestäni huomiohuora. Pidän tän kuitenkin siviilissä aika näitisti piilossa. Tämä on ainoa paikka, missä näitä revittelen. Noissa keskusteluryhmissä en voi ja psykologillekin kyllä vähä kaunistelen juttujani. Se tulee ihan automaattisesti.

Moikka!

Joo siis joo. Tämän tyypin tapasin taannoin jossakin goatrancebailuissa. Ollaan harvakseltaan nähty toisiamme sen jälkeen. Itse pidän ko. henkilöä ihan kaverina, mutta veikkaanpa, että hän itse haluaisi kanssani seurustelusuhteeseen. Ainakin toissapäiväisen pussailun ja koskettelun huomioon ottaen. Itse kun olen sen verran urpo, etten osaa sanoa ei. Tänään meni kyllä ihan OK. Kaverilla oli tapaaminen heti leffan jälkeen joten painuin kotio. Mukava tyyppi sinänsä, mutta mua vaan ihmetyttää, että miksi se lähentelee mua, vaikkei edes tunne. Kaiken kaikkiaan olen kuitenkin aika tylsä tyyppi. Noh, ajan kuluessa se varmaan huomaa sen. Sitte ei olla edes kavereita. Kyllä mä tän kaavan jo tunnistan!

En muista mainitsinko jo, vai tiesinkö edes meneväni Puolaan. Gdanskissa tuli siis käytyä. Toisen frendin kanssa tosin. Hänellä ei ole mitään taka-ajatuksia. Mukavaa oli. Aika perussettiä. Vähän hiljainen ihminen, mutta toisaalta eipä se mua suuresti haittaa. Sillä oli kuitenkin jotakin kummia juttuja. Jouduin esim. laittamaan kuulokkeet korvaan joka kerta, kun kaveri kävi vessassa. Hassua. Tai ei niinkään, koska itsellänikin on hassuja tapoja ja tilanteita, jotka saattavat laukaista ahdistusta. Tein työtä käskettyä. Mitään kiusallisia tapahtumia ei sattunut. Oli onnistunut reissu ja jäi hyvä maku suuhun. Lontoo tosin oli huikeempi.

Mun mielestä on kiva asua yksin. Kukaan ei oikeestaan välitä paskaakaan, mitä teen. Kämppiksen kanssa oli toisin. Piilottelin tätä blogia siltä, mutta nyt olen jopa uskaltanut tallentaa salasanankin koneelle. En välitä oikeen enää. Voin kävellä täällä ihan alasti. Ihanan vapautunutta eloa ja ainoa pakkomielle, mikä on tallella, on hiusten harjauksen yhteydessä laskeminen. Vieraat ahdistaa aina. Täytyisi muutama tyyppi tänne kutsua, mutta jotenkin tuntuu, että ne ajattelee musta kummallisia asioita. Esimerkiksi "miksi asun näin pienessä kämpässä, teinpä huonon diilin". Tai että "haiseepa täällä paska". Kun on niin pieni asunto, niin kaikki henkilökohtainen on näkyvillä. Kuumottaa vähän.

Äh... en jaksa enää kirjottaa. Pahoittelen vielä kielenkäyttöäni sekä kirjoitusvirheitä. Moikka!

Pysykologista puheenollen. En oikein tykkää käydä siellä. En tiedä, mitä siellä kertoisin. Käyntiväli on niin lyhyt, ettei ole mitään uutta kerrottavaa. Kaikki menee tasaisen hyvin tällä hetkellä. Ehkäpä jopa normaalia paremmin (?). Mulla on sellaiset fiilikset, että se psykologi ei oikein tykkää minusta, kun en oikein keksi mitään uutta sanottavaa, ja siellä jankataan vaan niitä vanhoja ja samoja juttuja. Enemmän tykkään käydä psykiatrilla. Se vaikuttaa paljon kiinnostuneemmalta ja kyselee multa erilaisia juttuja. On ollut asiaa jopa lääkityksen lopettamisesta jonkin ajan kuluttua. En kyllä kauheasti kannata, koska vieroitusoireet on olleet aika kauhistuttavat.

Kävin Lontoossakin vähän aikaa sitten. En ole Viroa kauemmaksi päätynytkään vuosikausiin. Oli kyllä ihana reissu! Veikkaan, että siitä tulee nyt mun lempikaupunki. Olen jopa miettinyt sinne vaihtoon menemistä sitten maisterivaiheessa. Se vaatisi kyllä aikamoista petraamista. Joutuisin menmään CEMS-ohjelmaan, johon otetaan vain kämäset 30 ihmistä koko koulusta. Pessimistisyys siis puskee ajatuksiin tässäkin asiassa. Toisaalta mitään en saavuta mitään yrittämättä. Kauhean vähän siis olen elämäni aikana matkustellut. Parin viikon päästä olisi tiedossa sitten Puolan matka. Niin että aikasmoinen draivi nyt päällä. Näköjään on matkakuume iskenyt. Ihan kivalta tuntuu, kun on jotain mielekkäitä ajatuksia päällä. Kerrankin odottaa jotakin innolla ja on noin yleensä ottaen ihan hyvällä päällä suurimmaksi osaksi ajasta.

Lontoossa tuli shoppailtua ihan kauheasti. Rahaa meni kun tuhka tuuleen. En yleensä käyttäydy näin, mutta toisaalta oli ihan kiva suoda itselleen jotakin mukavaa. Ei mulla olis ollut niin kivaa jos olisin kitsastellut enempää. Jälikäteen vaan harmittaa, kun on taas niin perse auki. Eihän se mikään halpa kaupunki olekaan se Lontoo. Kuitenkin sain vuokrat ja laskut maksettua, että ei tässä nyt niin paha tilanne ehkä olekaan. Tosin pahempi, kuin vuosiin.

Eilen oli firman pikkujoulut. Lähtökohtaisesti jo ajattelin, että lagaisin siellä vaan, enkä jaksaisi osallistua keskusteluihin. Totta puhuen en ajatellut edes meneväni sinne, koska mitään kivaa ei kuitenkaan seuraisi. Päätin kuitenkin raahautua, kun olin ilmoittautunutkin ja kertonut työkavereille, että tulisin. Menin sitten pitkin hampain odottamaan kavereita tihkusateisen Narikkatorin laidalle. Ketään ei näkynyt. Painuin sitten itsekseni sisään. Juhlat meni, kuten olin ajatellutkin. En puhunut paljoa, jengi koki minut tylsäksi ja minulla oli tylsää. Söin ruoat ja join drinkkiliput. Paikka oli muuten niin kallis, etten omalla rahalla raaskinut juomaa lisää ostaa. Kaikki oli mennyt reissussa. Porukat kyllä haki ilolientä sieltä pitkin iltaa. Joko omalla kustannuksellaan tai tutuilta saamillaan extrajuomalipuilla. Tietyssä pisteessä lasku oli jo niin kova, että päätin vain lähteä haneen, vaikka jatkojakin suunniteltiin. Harmittaa, että jäin niistä paitsi, mutta porukalla oli vielä täydet tuopit pöydässä ja itse olin jo niin väsynyt.

Yleisesti ottaen minusta on alkanut tuntua, että tuo työporukka on kääntynyt mua vastaan. Ennen kaikki oli tosi kivoja ja reilun oloisia. Olen meidän jengistä yksi siellä pisimpään työskennelleistä, joten olen perehdyttänyt osaa kolleegoistani työhön. Nykyään kuitenkin, kun meidän lukumäärä on alkanut kasvaa aikaisemmasta 2-4 tyypistä reiluun kymmeneenkin, ihmiset ovat alkaneet klikkiytyä ja minä luonnollisesti jäänyt kaikkien ulkopuolelle. Tuntuu, että minua pidetään tosi tylsänä ja tyhmänä työparina. Inhottavaa ajatella, mutta jos mut määrätään jonkun kanssa hommiin, niin se toinen ajattelee "voi hitto jouduin ton kans. Tekisin mielummin muiden kanssa". Mun kanssa tehtäessä muutenkin yleensä räplätään vaan kännykkää. Nojoo en tiiä, voi olla että tää on osittain vaan mun oman mielikuvituksen tuotetta, mutten kuitenkaan nauti työstä niinkun ennnen. Onneksi sitä on kuitenkin kiitettävästi ollut viime aikoina tarjolla!

Juuri eilen tunsin itseni jotenkin töissä hyväksi käytetyksi. Mut pannaan tekemään ns. "likaisia hommia" kun itseä ei huvita. Ja se on kaikkein ärsyttävintä, että vaan ilmoitetaan "mä en sit tule sinne, mee sä", eikä esim. viitsitä kysyä, käykö se kenties mulle. Se vähän masensi. Tänä aamuna taas pitkästä aikaa tosiaan tunsin, että voisi olla kiva kuolla. Harvinaista nykyään. Vähän on nyt sellaset fiilikset, ettei mistään taas tule mitään ja kaikki on tosi raskasta. En pääse kursseista läpi ja kavereita ei ole jne. jne. jne. Voi jehna.

Asia #1

Muutin. Eli entinen kämppäkaverini lähti ulkomaille, joten jouduin muuttamaan asunnosta pois, sillä ei ole yksin siinä varaa asua. Nykyisen kämppäni sain suhteellisen helposti vaikka sitä epäilinkin. Täälläpäin kun kaikki vuokrat ovat sairaissa hinnoissa ja tulot pienet. Syystä tai toisesta näytöissä ravattuani sain puolen minuutin sisään pari kämppätarjousta. Ilmeisesti hakemukseni olivat olleet aika kelvollisia. Ottaen siis huomioon senkin, että silloin oli opiskelijoiden asunnonhakubuumi kuumimmillaan.

Asun siis huomattavasti lähempänä koulua (ja kaikkea muutakin) nykyään. Asunto on mieluinen, joskin melko pieni koppero. Ainakin vähemmän siivottavaa!! Mutta huhhuhuhuhuh kuinka saan rahat riittämään? Onhan sitä säästössä, mutta ei viitsisi kaikkea säästöä vuokriin laittaa. Kulutustottumukset täytyy laittaa uusiksi, vaikken juuri mitään ostele muutenkaan. Ruokaostokset olen painanut niin alas kuin vain mahdollista. Ehkäpä jopa epäterveellisen alas. Vaatteita en osta laisinkaan. Eilisen palkkapäivän kunniaksi ostin muutaman CD:n ja söin pizzan. Ei elämästä nyt niin kurjaa voi tehdä. Koulukirjojakaan ei enää noin vain ostella. Täytyy yrittää saada kirjastosta lainaksi. Opintorahakun ei enää yllä edes vuokran maksuun.

Asia #2

Minut huolittiin psykologin tarkastettavaksi. Puoli vuotta sain odottaa, mutten valita. Muilla on asiat varmasti huonomminkin. Jutteli sentään enemmän kuin tuo lääkäri. Pisti tilani syyksi suhteeni äitiin ja arveli masennusta. Suositteli jotaki tukiryhmiä, muttei kuitenkaan masennusryhmää. En perusta ryhmistä, joissa joutuu jakamaan omia asioitaan. Voi kyllä kuunnella muiden avautumista, mutta omat ongelmani eivät varmasti ketään kiinnosta, joten miksi niitä menisin levittelemäänkään.

Sanoi myös että tartteis mennä johonkin hengailuiltaan, että sais kavereita. Sosiaaliset kontaktit muihin ihmisiin on nyt aivan nollilla, kun kämppis lähti eikä ystäviä ole. Koulussakaan ei (luojan kiitos) ole ryhmätöitä. Niin että sinne hengailuiltaan sitö kai on lähdettävä. Epäilen kyllä, että ahdistun ja häivyn saman tien. Onhan niin käynyt aikasemminkin, joten miksei yrittää uudelleen.

Asia #3

Sain myös psykiatrille ajan. Huhhuh kylläpä nyt tosiaan asiat eskaloituu nopeasti. Juuri kun sain hengähtettyä tuosta psykologille pääsystä. Jaaaaah... Tarkoittaakohan tämä nyt sitä, että tarttee neljännen kerran selittää samat asiat uudelle ihmiselle? Toivottavasti ei. Ei jaksais. Pelottaa kanssa, että mitä se psykiatri mulle oikeen keksii. En halua mihinkään siedätyshoitoihin tai sähköshokkeihin. Nojoo, oletan että siellä sitten taas lässytellään asioita ja tarttee miettiä omaa käyttäytymistään. Toivottavasti se on hyödyllistä. Ja ilmaista. Ei ole nimittäin varaa.

Asia #4

Ja koulu alkoi jälleen. Kesä meni ihan kivasti, vaikka olikin aivan liian kuuma ja aivan liian vähän töitä. Kouluun paluu ahdisti, koska en saanut viime vuonna oikein mitään aikaseksi, enkä tätä menoa tänäkään vuonna, jos vain kirjottelen tänne blogiin. No joka tapauksessa. Tänään kävin jopa syömässä koulussa. Ihan vaan siksi, ettei kuolo veisi. En ole syönyt koulussa montaakaan kertaa. Siellä on halvat sapuskat ja ihan siedettävän makuset, mutta inhottava ruokailla. Kahvin sieltä yleensä vain haen.

Tänä vuonna tarttee siis tsempata. Ja ihan hyvä tsemppi tässä onki päällä. Jotenkin jaksaa paremmin kuin viime vuonna. Tai ainakin vielä. Saa nähdä, miten käy. Vajooko sitä taas jonnekin maan alle.

Asia #5

Ei ole viidettä asiaa, mutta tarttee laittaa, koska 4 on huono numero. Moi moi.

Joo tosiaan viime periodilla pääsin kaikista kahdesta kurssista lävitse. Jes. Eipä ainakaan niitä tartte tenttiä kolmeen kertaan. Tässä jaksossa olis tulossa yksi kolmannen (ja viimeisen kerran) tentittävä kurssi ja yksi ihan uusi. Molemmat todella kuormittavia. En tiedä, kuinka selviydyn. Vähän pelottaa.

Vieläpä olen päässyt jopakin vähäsen töitä tekemään. On ollut ihan kivaa vaihtelua tuon koulun ohella, joskin vähän stressiä aiheuttaa, kun musta tuntuu että kaikki hereilläoloaika tulisi käyttää uuden tiedon omaksumiseen. Huomennakin pääsen töihin. Toimistolle istumaan. Laitan napit korville ja sulkeudun. Se on ihan kivaa. Kaikista mukavinta tietenkin se, että ehkäpä tämä rahatilanne alkaa vähän helpottaa.

Ei mitään hyvää jos ei jotain pahaakin. Nyt kun näitä masislääkkeitä on nostettu, niin on ahdistuskin vähän noussut. Aina kun menen kämpästä ulos niin se iskee päälle. Pahinta on bussissa, jossa jatkuvasti pelottaa, että takana istuva puukottaa niskaan ja edessä istuvan takaraivosta saa jonkun ihotaudin. Sitten täytyy mennä äkkiä koulun vessaan pesemään käsiä ja kahvasta on otettava paperilla kiinni. Kaikki ihmiset pelottaa jotenkin epänormaalin paljon.

Vietinpä tuossa myös synttäreitä. Onnittelusaldo oli neljä ihmistä! Tavallaan vähän harmillista, tavallaan olen iloinen, ettei sen enempää. Muun muassa äiti ja toinen parhaista kavereistani jätti onnittelematta. Silti, ei se nakerra enää tässä vaiheessa. Hyvä vaan, että eivät muista, niin eipähän munkaan tartte. Ja itse kemut oli ihan mukavat. Sellaset ryyppäjäisethän ne vähän oli, mutta oli meillä vähän muutakin aktiviteettia siinä lomassa. Sain kivoja lahjojakin ja kaikkea. Vielä pitäs jaksaa kaivaa energiaa tavata se toinen ihminen vappuna. Mulla on ihan helvetin vähän kavereita, mutta ei oikeen löydy energiaa tavata edes niitäkään aina. Saati sitten tutustua uusiin ihmisiin. Se nyt imis mehut ihan pihalle minusta.

Olen kehitellyt ajan kuluessa itselleni sellaisen pakkoajatuksen, että mun on oltava yksin. Määränpää on se, että en ole läheisessä suhteessa kenenkään ihmisen kanssa. Siis ei kavereita, ei perhettä, ei lemmikkiä. Sitte ei ole ketään, joka kaipaisi mua. Sitten voin kuolla ihan hyvällä omatunnolla, häiritsemättä ketään. Olen myös aikatauluttanut suunnitelmani. Yksi mahdollisuus kuolla olisi esimerkiksi 2016, ennen kuin täytän 24, koska 6 on hyvä numero ja 2 * 4 = 8, joka on paha. Siihen väliin jää mukava rako. Toisaalta taas, jos elämä näyttää mukavalle, niin ei sitä kannata sitten itseään tappaa. Seuraava hyvä aika on 2017 sen jälkeen, kun olen täyttänyt 25. Eli ei kovin montaa vuotta ole enää aikaa elämää parantaa. En taida edes päästä tuossa ajassa kaikista ihmisistä eroon. Huh, kuullostaapa pahalle. Tarkoitus ei siis ole päästä ihmisistä eroon, vaan ajautua heistä erilleen. Siksi olen tyytyväinen siihen, että vuosi vuodelta yhä harvempi muistaa syntymäpäiväni.

Olen asunut täällä nyt vajaat kaksi vuotta ja uskaltauduin vihdoin ja viimein kutsua vanhempani kylään. Tosin toisen vain heistä, isän. Ihan hirveän ahdistavaa. En tiedä, mutta mulla lapsesta asti ollut ongelmia kutsua vieraita kylään. Silloin tosin asuin äitini kanssa ja se osasi olla välillä aika inhottava. Nolotti pyytää kavereita meille kylään, kun äiti rupesi outoilemaan. Mutta vielä ahdistavampaa on ollut kutsua vieraita, kun asuin isällä. En tiedä miksi. Ihan pienenä en ollut kovin läheinen isäni kanssa, vaikka hän itse muuta väittääkin. Ehkä en vain muista.Muutin isälle vasta lukioaikoina.

Muistan, kun joskus kutsuin jonkun kaverin isälle kylään ja laitoin vain oven kiinni ja oltiin sitten siellä omassa huoneessani. Myöhemmin isä sitten ihmetteli moista touhua. Luulin sen olevan normaalia. Aika useinhan niin tehtiin. Tai ainakin luulen niin. On niin outoa, että vanhemmat ja kaverit on samassa tilassa ja itse on se ainoa yhdistävä tekijä. Kauhetata. Kun valmistuin ylioppilaaksi, niin juhlat olivat isällä. Sinne kutsuin sukulaisia ja kavereita. Se oli hirveää. Meillä ei koskaan käynyt ketään visiitillä, kun asuin isällä. Saatoin kyllä muutaman kerran jonkun sinne pyytää, mutta se oli varma sitten, ettei isää ollut paikalla. Joka tapauksessa ne juhlat oli ahdistavat. Musta tuntuu, että nolostelin kavereitani ja toisaalta taas nolostelin vanhempiani ja sukulaisia. Nolotti ihan kaikki. Onneksi ei tartte enää sellasta kokea. Toivottavasti.

Joo eli siis kutsuin isäni kylään, koska olin täällä muutenkin yksin. Alkusi ahdisti ihan hirveästi, mutta sitten ku asiat alko menemään omalla tahdilla, oli melkein harmi, että isä lähti. Tai oli harmi. Ja vähän ikävä. Mutta ei enää. Onneksi sain kutsuttua, niin ei jää enää kaivelemaan. Seuraavaa kertaa tuskin tulee pitkään aikaan. Tai mistäs sitä tietää. Vielä täytyis saada äiti tänne. Huhhuhu.

Joo tosiaan olin yksin täällä. Mutta en ole enää kauaa. Kämppis tulee kohta takaisin. Oli kuukauden ulkomailla. Sekin ahdistaa. Jotenkin nyt kun on tottunut olemaan yksikseen ja kinginä täällä ja saa outoilla ihan rauhassa, niin kohta taas tulee paine olla normaalimpi ja yrittää olla sosiaalinen ja kysellä kuulumisia ja yrittää keksiä jotai tekemistä, ettei olisi sellanen tylsimys. Sellanen musta on kyllä tullut. En ennen ollut sellanen. Ja olen tosi kateellinen sille kämppikselle, koska sen elämä on paljon kiinnostavampaa eikä se ole tällänen tylsimys. Haluaisin nyt vaan olla yksin täällä vaikka koko loppu elämän ja olla vaan. Vaikka olenhan mä asunut sen kanssa jo miltei kaksi vuotta ihan ongelmitta. Ei ainakaa mitää isompia riitoja ole kehkeytynyt. Jostain syystä silti.

En tiedä, miksi mua pelottaa kun se tulee takaisin. Ehkä siinä takana on jotain ajatuksia, etten voi tehdä samoja asioita, mitä tällä olen yksin tehnyt. Kaikista pahinta on ehkä juuri se sosialisoiminen. Kyllä mä jaksan kuunnella matkakokemuksia ja sun muuta, mutta sitten alkaa koskemaan, jos siellä matkalla oli niin paljon mukavampaa kun täällä. Sitten tulee sellaset vibat jälleen, että "voi kun olen paska, en ole riittävän viihdyttävä ihminen tarpeisiisi". Inhoan sitä. Tai vielä enemmän inhoan sitä, että haluan olla viihdyttävä. Haluan miellyttää. Aivan sairaasti, mutta en pysty. Siksi ehkä takaraivossani hakkaa ajatus, etten saa tutustua uusiin ihmisiin, koska sitten minulla on entistä enemmän viihdytettävää ja täytyy olla kaikkien mielestä hauska ja kiinnostava ihminen, mutta en jaksa. Haluan eristäytyä omaan kotiin ja tehdä työni rauhassa yksin. En halua ottaa vastuuta muiden viihtymisestä. Ehkä siksi vieraiden kutsuminenkin on niin vaikeaa.

Menee ihan hyvin. Tosi kiire vaan, kun on koeviikko tulossa ja pari case-tehtävää peräkanaa. Alkaa vähän stressi painamaan. Vielä ei ole finnejä tullut. Oon tainnu päästä niistä enemmän tai vähemmän eroon, kiva juttu. Jostakin syystä en taaskaan hirveästi jaksa välittää, mitä tuo koeviikko tuo tullessaan. Olen ottanut vähemmän kursseja, mutta silti niitä tuntuu olevan aivan liikaa. Olenkohan jotenki kroonisesti alisuorittaja? Vähän alkaa vaikuttaa siltä. Vaikken välitä, jaksan silti stressata.

Lääkkeenvaihdos on sujunut myös ihan hyvin. Sertraliini vähentämisen yhteydessä sain kyllä vähän kummallisia tuntemuksia. Isäni heitti minut kerran kotiin autolla ja kun se koti alko häämöttää, niin pelkäsin ihan hirveästi, että näkisin itseni siinä kadun varressa. Pelkäsin, että se toinen minä ei edes huomaa minua ja hyppää sitten muina miehinä sinne auton kyytiin ja että isänikään ei yhtään ihmettelisi, että meitä onkin kaksi. Luonnonlakien vastaistahan tuo vähän on, mutta ei kai se sekoilu niitä huomioikaan.

Joo, tosiaan muuten on mennyt ihan hyvin. Mulla on tätä nykyään paljon vähemmän itsemurha-ajatuksia. Sertraliini päällä saatoin bussin ikkunasta katsella sopivia kattoja alas hyppäämiseksi ja yritin katsella vähän, että millä puolella taloa ne tikkaat oikein on. Sopivia hirtto-oksia saatoin myös bongailla. En ole enää sitä harrastanut, joskin välillä tuntemukset tunkee päälle vieläkin.

Ahdistusta on sen sijaan vähän enemmän. Kaikista ovista ulos meneminen on ahdistavaa. Ja aamu- tai iltapäivällä kouluun lähteminen kanssa. Tulee sellaset vibat, että ei hallitse yhtään mitään ja kaikki tapahtuu aivan itsestä riippumatta. Aina rupeaa harmittamaan, jos näkee ihmisen tulevan vastaan. Kaupassakaan en ole viitsinyt käydä, syön mielummin kaappia tyhjäksi.

Kavereita en juurikaan näe. Tai itseasiassa en ollenkaan. Syyksi laitan koulukiireet. En tiedä onko se tekosyy. Ei se kavereiden kanssa oleminen ahdista, mutta tulee huono omatunto, kun ei ole opiskelemassa. Näin se burn out vissiinkin saadaan aikaan. En tiedä. Teen koulujuttuja, mutta tuntuu, etten kuitenkaan koskaan tee niitä. Ainakaan kunnolla. Outoa. Meidän koulussa nyt tosin porukka on sellasta tosi motivoitunutta ja työmarkkinamielessä laadukasta. Ainakin olettaisin niin. Ihmisillä on siellä suunnitelmia ja keinoja toteuttaa niitä. Itse en ole löytänyt vielä kumpiakaan. Mutta ehkä se ei haittaa, kait ne löytyy sitten joskus. Mutta toisaalta ei saa olla tehoton ja hidas. Sekin on huono juttu.

En ole pystynyt verkostoitumaan koulussa. En ole saanut siellä kavereita, enkä juttele luennoitsijoille. Yritän joskus pinnistellä saadakseni itseni jonkun kanssa juttusille, mutta minkäs teet kun ei ole mitään asiaa. Lähtökohtahan tietenkin on se, ettei ketään kiinnosta sun ajatukset tai mielipiteet. Ajattelen asiaa myös omalta kannaltani: miten paljon mua kiinnostaa, mitä joku tuntematon tyyppi ajattelee. Ei jotenki yhtään. Myönnän olevani eristyvää sorttia. Toivottavasti se ei tuhoa mua lopullisesti.

Tänään lääkärini soitti. Minulla vaihdetaan lääkitystä. Olen nyt jonkin aikaa ottanut Sertraliinia 50 mg. Siitä ei kuitenkaan ole ollut juurikaan apua. Aluksi ko. lääke aiheutti mulla aivan uskomatonta levottomuutta. Paihimpina aikoina saatoin höpistä itsekseni ääneen ihan käsittämättömiä asioita. Joskus julkisellakin paikalla saatoin jankuttaa hiljaa jotakin mantraa. En pystynyt pitämään jalkoja tai sormia aloillani, vaan aina piti raapia jotakin taikka heiluttaa jalkaa. Lisäksi itsemurha-ajatukset pahenivat entisestään. Lyhyitä oksetuskohtauksia tuli silloin tällöin ja ruokahaluni oli aivan olematonta. Viime viikolla kuitenkin puolitettiin annos ja pahimmat oireet lähtivät. Sen sijaan olen kokenut enempi ahdistusta ja pakko-oireilua.

Pakko-oireeni eivät mielestäni ole enää haitanneet elämääni niin merkittävästi. Toisaalta aikaisemminkaan en ole kokenut niiden olevan kovin vakavia. Jälkeenpäin ajatellen kyllä ne varmasti olivat ainakin ulkopuolisen silmiin vähintäänkin kummallisia. Muistan lukioajoilta käsienpesun. Joka välitunnilla jouduin pesemään kädet, koska ne tuntuivat likaisilta. En voinut mistään hinnasta käydä julkisessa vessassa. Pidin myös kosteuspyyhkeitä mukana, koska aina ei ollut hanaa lähistöllä. Sitten tämä käsien pesu hävisi kokonaan. Nyt se on takaisin. Lähinnä teen sitä vain julkisilla paikoilla. Siis koulussa. Lääkityksen vähentäminen on myös tuonut tullessaan aivan uuden oireen: kahvakammon. Jos käyn pesemässä kädet, en voi vähään aikaan koskea mihinkään. Avaan siis ovet hihalla. Kädet tuntuvat puhtailta jonkin aikaa, sitten täytyy taas päästä vessaan. Minua nolottaa tämä tapa ja toivon ettei kukaan huomaa sitä. Toisaalta taas sillä ei ole mitään merkitystä, sillä eipä minulla ole ketään tuttuakaan koulussa. Ajatelkoon minusta mitä haluavat.

Tosiaan lääkäri määräsi minut nyt Venlafaxiinille. Olen kuullut, että se on todella koukuttava troppi. Eli vieroitusoireet tulevat olemaan voimakkaita. Aijon kuitenkin aloittaa sen, kun kerran tähän leikkiin on lähdetykin. Toivottavasti siinä on tehoakin.

Olen psykologijonossa. Olen ollut siinä jo lähes pari kuukautta ja odotan käyntejä innolla. Lukiossa terkkari suositteli minua käymään psykologilla, mutta silloin en vielä halunnut, koska ahdisti niin paljon. Toisaalta olis kyllä varmaan kannattanut. En silloin vielä kertonut mitään kummallisista käsienpesurituaaleista tai muustakaan, sillä nolotti niin hirveästi. Nolottaa vieläkin, mutta jotenkin ymmärsin sen, että en pääse tästä yksin ylös. Kun ensi kertaa avauduin YTHS:n terkkarille, olo oli ihan hirveä. Terkkari oli mukava, mutta olo ei. Ihan hirveä ahdistus ja hävetys päällä. Onneksi oli ymmärtäväinen ihminen. 

Sain tossa tiistaina tietää, että pääsin yhden kurssin läpi. Tää kurssi on ollu mulla niinku piikki lihassa jo syksystä lähtien. En oikeen ymmärtäny, miten voisin päästä sen läpi. Siihen tartti lukea kaksi kirjaa, mikä nyt on vähintäänkin kohtuullista. Arvosana muodostui siis täysin lopputentistä, eikä kurssilla tarttenu tehdä mitään tehtäviä. Proffakin oli hyvä.

Pointti oli vaan siinä, etten oikeen millään jaksanut lukea niitä kirjoja, kun ne oli niin hiton paksua tavaraa. Suomalaisissa ja jenkkikirjoissa on se ero, että jenkit osaa kirjottaa kevennyksiä sinne tekstin sisään, mutta suomalaisissa oppikirjoissa oon törmänny harmillisen harvoin tälläsiin. En nyt haluais sanoa, että ne kirjat oli huonoja, muttaku yhteen kappaleeseen on tungettu niin paljon tiukkaa faktaa, että pidemmän päälle karseeta luettavaa. Eli mun keskittyminen oli alun pitäenkin sitä kymmenen minuutin luokkaa kerrallaan.

Ekassa tentissä totesin, että se oli tehty samaan tyyliin, kun pääsykokeetkin. Eli pieniä yksityiskohtia kirjasta oikein tai väärin. Väärästä miinusta, vastaamatta jättämisestä nolla. Lisäks oli muutama pieni esseekin. Mut huhhuh jätin ekoilla kerroilla puoleen vastaamatta ja epätoivo iski. Totesin, etten ikinä tule pääsemään tätä tenttiä läpi, eli joudun ottamaan koko kurssin uudelleen seuraavana vuonna. Olin jo muutenkin kohtuullisen loppu ja en saanut opintopisteitä muistakaan kursseista, kun kuumottelin vaan sitä, etten pääse kuitenkaan mistään läpi.

Niin tässähän on tällänenkin tilanne, että opintotukia ei tietenkään saa, jos ei saa opintopisteitä. Ja vaikkakin omaan työpaikan, niin en sieltäkään saa revittyä sitä rahaa tarpeeksi irti enää nykyään. Joten rahatilannekin alkoi huolettaa. Mulla on kyllä kieltämättä vähän sairas suhde rahaan. Sitä ei saa koskaan olla vähemmän, kuin puoli vuotta taaksepäin. Eli sitä täytyy kasata sinne pankkitilille. Eli mun tilanteessa hommahan on nyt niin, että vaateostoksille mulla ei ole asiaa. Ruokaa kaikista halvinta, ei mitään maksullisia aktiviteetteja (ei sen puoleen, että ne kiinnostaisikaan), ei levyjen ostelua. Tiedän, että en ole köyhä. Tai siis tulot ovat köyhyysrajan alapuolella, mutta mulla on tosiaan nämä mun säästöt. Mutta en voi sijoittaa niitä mihinkään, koska pelkään, että menetän kaiken heti. Ja rahaa täytyy olla.

Mutta siis niin. Eli pääsin kurssin läpi. Ja sain siitä nelosen!!!!!!!!!!!!!!! (asteikolla 1-5). Mitä ihmettä, se hymyilyttää mua vieläkin jeeeeee