Nyt ihan tosissaan innostuin tästä kirjottamisesta. Mulla on jo pitkään, useita vuosia, ollut kammo kirjottamiseen. Mulle kirjallinen tuottaminen on ollut tosi vaikeaa. Esimerkiksi esseekirjoituksissa on viimeaikoina ahdistanut, koska en halua mitään kirjoitusvirheitä tekstiini. En ole ikinä tyytyväinen kirjoituksiini. Siksi ehkä ilmaisen itseäni yleensä mielummin kuvin. Olen siis aika lailla perfektionisti. Nyt kuitenkin totesin, että ei sillä niin väliä, millaista tavaraa tänne laittaa. Oletan, ettei kukaan minua tästä blogista tunnista, sillä kirjoitan nimimerkillä, jota en muualla käytä.

Tänään lääkärini soitti. Minulla vaihdetaan lääkitystä. Olen nyt jonkin aikaa ottanut Sertraliinia 50 mg. Siitä ei kuitenkaan ole ollut juurikaan apua. Aluksi ko. lääke aiheutti mulla aivan uskomatonta levottomuutta. Paihimpina aikoina saatoin höpistä itsekseni ääneen ihan käsittämättömiä asioita. Joskus julkisellakin paikalla saatoin jankuttaa hiljaa jotakin mantraa. En pystynyt pitämään jalkoja tai sormia aloillani, vaan aina piti raapia jotakin taikka heiluttaa jalkaa. Lisäksi itsemurha-ajatukset pahenivat entisestään. Lyhyitä oksetuskohtauksia tuli silloin tällöin ja ruokahaluni oli aivan olematonta. Viime viikolla kuitenkin puolitettiin annos ja pahimmat oireet lähtivät. Sen sijaan olen kokenut enempi ahdistusta ja pakko-oireilua.

Pakko-oireeni eivät mielestäni ole enää haitanneet elämääni niin merkittävästi. Toisaalta aikaisemminkaan en ole kokenut niiden olevan kovin vakavia. Jälkeenpäin ajatellen kyllä ne varmasti olivat ainakin ulkopuolisen silmiin vähintäänkin kummallisia. Muistan lukioajoilta käsienpesun. Joka välitunnilla jouduin pesemään kädet, koska ne tuntuivat likaisilta. En voinut mistään hinnasta käydä julkisessa vessassa. Pidin myös kosteuspyyhkeitä mukana, koska aina ei ollut hanaa lähistöllä. Sitten tämä käsien pesu hävisi kokonaan. Nyt se on takaisin. Lähinnä teen sitä vain julkisilla paikoilla. Siis koulussa. Lääkityksen vähentäminen on myös tuonut tullessaan aivan uuden oireen: kahvakammon. Jos käyn pesemässä kädet, en voi vähään aikaan koskea mihinkään. Avaan siis ovet hihalla. Kädet tuntuvat puhtailta jonkin aikaa, sitten täytyy taas päästä vessaan. Minua nolottaa tämä tapa ja toivon ettei kukaan huomaa sitä. Toisaalta taas sillä ei ole mitään merkitystä, sillä eipä minulla ole ketään tuttuakaan koulussa. Ajatelkoon minusta mitä haluavat.

Tosiaan lääkäri määräsi minut nyt Venlafaxiinille. Olen kuullut, että se on todella koukuttava troppi. Eli vieroitusoireet tulevat olemaan voimakkaita. Aijon kuitenkin aloittaa sen, kun kerran tähän leikkiin on lähdetykin. Toivottavasti siinä on tehoakin.

Olen psykologijonossa. Olen ollut siinä jo lähes pari kuukautta ja odotan käyntejä innolla. Lukiossa terkkari suositteli minua käymään psykologilla, mutta silloin en vielä halunnut, koska ahdisti niin paljon. Toisaalta olis kyllä varmaan kannattanut. En silloin vielä kertonut mitään kummallisista käsienpesurituaaleista tai muustakaan, sillä nolotti niin hirveästi. Nolottaa vieläkin, mutta jotenkin ymmärsin sen, että en pääse tästä yksin ylös. Kun ensi kertaa avauduin YTHS:n terkkarille, olo oli ihan hirveä. Terkkari oli mukava, mutta olo ei. Ihan hirveä ahdistus ja hävetys päällä. Onneksi oli ymmärtäväinen ihminen.