Joo hei vaan
Olen asunut täällä nyt vajaat kaksi vuotta ja uskaltauduin vihdoin ja viimein kutsua vanhempani kylään. Tosin toisen vain heistä, isän. Ihan hirveän ahdistavaa. En tiedä, mutta mulla lapsesta asti ollut ongelmia kutsua vieraita kylään. Silloin tosin asuin äitini kanssa ja se osasi olla välillä aika inhottava. Nolotti pyytää kavereita meille kylään, kun äiti rupesi outoilemaan. Mutta vielä ahdistavampaa on ollut kutsua vieraita, kun asuin isällä. En tiedä miksi. Ihan pienenä en ollut kovin läheinen isäni kanssa, vaikka hän itse muuta väittääkin. Ehkä en vain muista.Muutin isälle vasta lukioaikoina.
Muistan, kun joskus kutsuin jonkun kaverin isälle kylään ja laitoin vain oven kiinni ja oltiin sitten siellä omassa huoneessani. Myöhemmin isä sitten ihmetteli moista touhua. Luulin sen olevan normaalia. Aika useinhan niin tehtiin. Tai ainakin luulen niin. On niin outoa, että vanhemmat ja kaverit on samassa tilassa ja itse on se ainoa yhdistävä tekijä. Kauhetata. Kun valmistuin ylioppilaaksi, niin juhlat olivat isällä. Sinne kutsuin sukulaisia ja kavereita. Se oli hirveää. Meillä ei koskaan käynyt ketään visiitillä, kun asuin isällä. Saatoin kyllä muutaman kerran jonkun sinne pyytää, mutta se oli varma sitten, ettei isää ollut paikalla. Joka tapauksessa ne juhlat oli ahdistavat. Musta tuntuu, että nolostelin kavereitani ja toisaalta taas nolostelin vanhempiani ja sukulaisia. Nolotti ihan kaikki. Onneksi ei tartte enää sellasta kokea. Toivottavasti.
Joo eli siis kutsuin isäni kylään, koska olin täällä muutenkin yksin. Alkusi ahdisti ihan hirveästi, mutta sitten ku asiat alko menemään omalla tahdilla, oli melkein harmi, että isä lähti. Tai oli harmi. Ja vähän ikävä. Mutta ei enää. Onneksi sain kutsuttua, niin ei jää enää kaivelemaan. Seuraavaa kertaa tuskin tulee pitkään aikaan. Tai mistäs sitä tietää. Vielä täytyis saada äiti tänne. Huhhuhu.
Joo tosiaan olin yksin täällä. Mutta en ole enää kauaa. Kämppis tulee kohta takaisin. Oli kuukauden ulkomailla. Sekin ahdistaa. Jotenkin nyt kun on tottunut olemaan yksikseen ja kinginä täällä ja saa outoilla ihan rauhassa, niin kohta taas tulee paine olla normaalimpi ja yrittää olla sosiaalinen ja kysellä kuulumisia ja yrittää keksiä jotai tekemistä, ettei olisi sellanen tylsimys. Sellanen musta on kyllä tullut. En ennen ollut sellanen. Ja olen tosi kateellinen sille kämppikselle, koska sen elämä on paljon kiinnostavampaa eikä se ole tällänen tylsimys. Haluaisin nyt vaan olla yksin täällä vaikka koko loppu elämän ja olla vaan. Vaikka olenhan mä asunut sen kanssa jo miltei kaksi vuotta ihan ongelmitta. Ei ainakaa mitää isompia riitoja ole kehkeytynyt. Jostain syystä silti.
En tiedä, miksi mua pelottaa kun se tulee takaisin. Ehkä siinä takana on jotain ajatuksia, etten voi tehdä samoja asioita, mitä tällä olen yksin tehnyt. Kaikista pahinta on ehkä juuri se sosialisoiminen. Kyllä mä jaksan kuunnella matkakokemuksia ja sun muuta, mutta sitten alkaa koskemaan, jos siellä matkalla oli niin paljon mukavampaa kun täällä. Sitten tulee sellaset vibat jälleen, että "voi kun olen paska, en ole riittävän viihdyttävä ihminen tarpeisiisi". Inhoan sitä. Tai vielä enemmän inhoan sitä, että haluan olla viihdyttävä. Haluan miellyttää. Aivan sairaasti, mutta en pysty. Siksi ehkä takaraivossani hakkaa ajatus, etten saa tutustua uusiin ihmisiin, koska sitten minulla on entistä enemmän viihdytettävää ja täytyy olla kaikkien mielestä hauska ja kiinnostava ihminen, mutta en jaksa. Haluan eristäytyä omaan kotiin ja tehdä työni rauhassa yksin. En halua ottaa vastuuta muiden viihtymisestä. Ehkä siksi vieraiden kutsuminenkin on niin vaikeaa.
