Rggghhhh.... Mulla on menny niin kauan jo niin hyvin. Olin jo niin nätisti nousemassa tosta paskakuopasta ylös. Nyt sit alkaa tulemaan tietty nämä surkeat fiilikset takasin. Nyt oon saanu nousta aamusin sängystä ja tuntea, että oon oikeasti epäonnistunut ihmisenä ja en saisi olla hengissä. Olenkohan tulossa immuuniksi lääkitykselle tai jotai?

Tosiaan oon alottanu uuden harrastuksen ja kaikkea. Eläminen alko kiinnostamaan jo. Tunsin oloni aika normaaliksi. Arvosanat alko nousemaan, eli käytännössä aloin päästä kursseista läpi. Toivo vähän niinkun heräsi. Lisäksi oon nyt juossut tälläsillä ryhmäkäynneillä. Toinen on vertaistukiryhmä aikuisille alkoholistien lapsille, toinen taas jännitysryhmä. Mä en hitto tiedä, mitä mä teen siellä jännitysryhmässä enää. Olisin tarttenu sitä ehkä vuos sitten, mutta nyt ei oo enää ajankohtasta. Tai ehkä onki, oon vaan niin negatiivinen ihminen. Lähinnä siellä tulee vaan hiki. Miks en oo kykenevä saamaan siitä mitää irti?

Tää alkoholistijuttu taas tuntu enempi omalta jutulta. Sinne oli itseasiassa alkuun aina aika kiva mennä. Mutta nyt nämä viimeset kerrat siitäki on tullu vähän niinku pakkopullaa. Tai siis, tärkeitä asioita siellä käsitellään. Kunnioitan kaikkia ryhmään osallistuvia ihmisinä, mutta en koe, että saisin siitä itse mitään enää irti. Tuntuu, että olen tehtäväni tehnyt. Käyn siellä käytännössä vaan kuuntelemassa muiden turinat, enkä jaksa enää itse osallistua ollenkaan, koska mun mielipiteillä tai katsantokannoilla ei ole mitään hiton merkitystä. Tästäkin ryhmästä on tullu mulle vähän niinku sellanen suorituskilpailu, että se kuka saa ihmiset parhaiten nauramaan tai samaistumaan itseensä on se ykkönen. Muilla ei ole niinkään väliä, ne ei kiinnosta. Harmi. Miksi aattelen tälleen näin? Tiedän että näin vaan blokkaan oman kehittymiseni ja parantumiseni. Mutta äh. Joo ei voi mitään. Ehkäpä nää ei vaan sit sovi mulle.

Ajattelin aluksi myös, että olisin jopa mahdollisesti voinut saada sieltä jonku kaverin. Ei. Ei voi. Ei se ilmapiiri niissä ole sellanen. Tapaamisen jälkeen kaikki vaan ryntää omille reiteilleen ja siinäpä se sitte. No, ei se haittaa. Tuntuu vaan niin kovin yksinäiseltä tätä nykyä. En tiedä, onko mun ikäselle ihan normaalia vai ei, että näkee kavereita n. kerta kuukauteen. Musta tuntuu, että ei ole normaalia. Kaipa se nyt pitäisi vähintään viikoittain jotai kaveria nähdä. Kait olen sitten epätavallisen antisosiaalinen tai eristäytyvä tai en välitä kavereista tarpeeksi, että kerjäisin niitä kylään aina vähän väliä. Äh, ite olen itteni tähän jamaan saanu. En mä voi mistään valittaa, ei mulla ole oikeutta. Silti vaan valitan. Ja sä luet. Mutta itsepähän luet ;-P Voinet lopettaa, jos alkaa rasittaa.

Noniiin. Nyt tietenkin alan miettimään, että miksi kirjottelen tänne. Kaadan paskat muiden ihmisten niskaan. Syyttelen muita. Olempa kuspää. Surkea ihminen. Ei tällästä mössöä saisi missään julkaista, aiheutan muille ihmisille mielipahaa. Tai saan teidän nauramaan! Who knows, millasia tyyppejä tätä lukee. Voi olla että tälle on iha mukava nauraa, että miten joku voi olla noin dorka, paska ihminen, huomiohuora. Mutta en mä ole mielestäni huomiohuora. Pidän tän kuitenkin siviilissä aika näitisti piilossa. Tämä on ainoa paikka, missä näitä revittelen. Noissa keskusteluryhmissä en voi ja psykologillekin kyllä vähä kaunistelen juttujani. Se tulee ihan automaattisesti.

Moikka!