Nyt alkaa mennä jo viime kuukautta paremmin. Nämä uudet lääkkeet on vähentäneet mun itsetuhoisia ajatuksia aika tehokkaasti. Enää ei päässä pyöri koko ajan, että huhhuh tuostapa hyppään. Kävin lääkärillä ja tuntuu, että vaikutin jotenkin ihan eri persoonalta, kuin viime kerralla. Taisin siis jopa hymyillä siellä ja olin mielestäni aika reipas. Muistan ensimmäisellä kerralla olleeni aika ynseä. Kuitenkin se lääkärillä käynti aina ahdistaa, kun se on vähän sellanen kummallinen tuijottelija. Ei sillä ihan kivahan se on. Kai. En vaan tahdo ymmärtää, että miksi kaikki nuo terveyspuolen ihmiset katsoo silmiin niin kiinteästi koko aika. Tulee hieman kiusaantunut olo.

Joo tosiaan viime periodilla pääsin kaikista kahdesta kurssista lävitse. Jes. Eipä ainakaan niitä tartte tenttiä kolmeen kertaan. Tässä jaksossa olis tulossa yksi kolmannen (ja viimeisen kerran) tentittävä kurssi ja yksi ihan uusi. Molemmat todella kuormittavia. En tiedä, kuinka selviydyn. Vähän pelottaa.

Vieläpä olen päässyt jopakin vähäsen töitä tekemään. On ollut ihan kivaa vaihtelua tuon koulun ohella, joskin vähän stressiä aiheuttaa, kun musta tuntuu että kaikki hereilläoloaika tulisi käyttää uuden tiedon omaksumiseen. Huomennakin pääsen töihin. Toimistolle istumaan. Laitan napit korville ja sulkeudun. Se on ihan kivaa. Kaikista mukavinta tietenkin se, että ehkäpä tämä rahatilanne alkaa vähän helpottaa.

Ei mitään hyvää jos ei jotain pahaakin. Nyt kun näitä masislääkkeitä on nostettu, niin on ahdistuskin vähän noussut. Aina kun menen kämpästä ulos niin se iskee päälle. Pahinta on bussissa, jossa jatkuvasti pelottaa, että takana istuva puukottaa niskaan ja edessä istuvan takaraivosta saa jonkun ihotaudin. Sitten täytyy mennä äkkiä koulun vessaan pesemään käsiä ja kahvasta on otettava paperilla kiinni. Kaikki ihmiset pelottaa jotenkin epänormaalin paljon.

Vietinpä tuossa myös synttäreitä. Onnittelusaldo oli neljä ihmistä! Tavallaan vähän harmillista, tavallaan olen iloinen, ettei sen enempää. Muun muassa äiti ja toinen parhaista kavereistani jätti onnittelematta. Silti, ei se nakerra enää tässä vaiheessa. Hyvä vaan, että eivät muista, niin eipähän munkaan tartte. Ja itse kemut oli ihan mukavat. Sellaset ryyppäjäisethän ne vähän oli, mutta oli meillä vähän muutakin aktiviteettia siinä lomassa. Sain kivoja lahjojakin ja kaikkea. Vielä pitäs jaksaa kaivaa energiaa tavata se toinen ihminen vappuna. Mulla on ihan helvetin vähän kavereita, mutta ei oikeen löydy energiaa tavata edes niitäkään aina. Saati sitten tutustua uusiin ihmisiin. Se nyt imis mehut ihan pihalle minusta.

Olen kehitellyt ajan kuluessa itselleni sellaisen pakkoajatuksen, että mun on oltava yksin. Määränpää on se, että en ole läheisessä suhteessa kenenkään ihmisen kanssa. Siis ei kavereita, ei perhettä, ei lemmikkiä. Sitte ei ole ketään, joka kaipaisi mua. Sitten voin kuolla ihan hyvällä omatunnolla, häiritsemättä ketään. Olen myös aikatauluttanut suunnitelmani. Yksi mahdollisuus kuolla olisi esimerkiksi 2016, ennen kuin täytän 24, koska 6 on hyvä numero ja 2 * 4 = 8, joka on paha. Siihen väliin jää mukava rako. Toisaalta taas, jos elämä näyttää mukavalle, niin ei sitä kannata sitten itseään tappaa. Seuraava hyvä aika on 2017 sen jälkeen, kun olen täyttänyt 25. Eli ei kovin montaa vuotta ole enää aikaa elämää parantaa. En taida edes päästä tuossa ajassa kaikista ihmisistä eroon. Huh, kuullostaapa pahalle. Tarkoitus ei siis ole päästä ihmisistä eroon, vaan ajautua heistä erilleen. Siksi olen tyytyväinen siihen, että vuosi vuodelta yhä harvempi muistaa syntymäpäiväni.